Yksi terveydenhuollon haasteista on aina ollut tarttuvien tautien diagnostiikan ja hoidon organisointi sairaaloissa ja terveyskeskuksissa. On tehokasta keskittää monimutkaiset, paljon ammattilaisia ja välineistöä vaativat terveydenhuollon toimet saman katon alle. Samalla tästä organisoitumistavasta johtuen odotusaulassa saattaa istua useita ihmisiä, joilla on jokin tarttuva tauti, kuten vaikkapa flunssa – tai korona. Kyseisessä aulassa yksi potilas voi altistaa koko joukon muita ihmisiä taudille, vaikka terveyskeskuksen pitäisi olla paikka, josta haetaan parannusta sairauksiin, eikä päinvastoin.
Miten voisimme ratkaista asian? Loogisesti ajatellen meillä on kaksi vaihtoehtoista tapaa, jolla potilaiden keskinäistä altistumista voidaan välttää: 1) potilaat eivät mene terveyskeskukseen tai sairaalaan lainkaan tai 2) potilaat eivät kohtaa toisiaan terveyskeskuksessa tai sairaalassa.
Ensimmäinen ratkaisu voidaan jakaa vielä edelleen kahteen erilaiseen ratkaisumalliin: potilas kohdataan fyysisesti tai potilas kohdataan etäyhteyden avulla. Kotikäynnit toimivat hyvänä täydentävänä ratkaisuna nykyiseen organisoitumistapaamme ja ne ovat etenkin sosiaalipalveluiden puolella hyvin yleisiä. Terveydenhuollossakin niitä tehdään, mutta lukumäärältään ne eivät yllä lähellekään laitoksissa tehtyjä kotikäyntejä. Kotikäynnit ovat moneen sairauteen tehokas ja samalla kallis ratkaisu, muun muassa siirtymäajoista johtuen. Entäpä sitten niin potilaille kuin terveydenhuollon organisaatioille tehokkaat etävastaanotot? Suuri osa poliklinikkakäynneistä on mahdollista hoitaa etänä tekstin, äänen ja kuvan välityksellä ja viimeistään korona-aika on nostanut etävastaanotot osaksi valtavirtaa. Terveydenhuollon suurin haaste on tunnistaa ja päättää, mitkä asiat voidaan diagnosoida ja hoitaa etäyhteyden kautta.
Toinen ratkaisu, potilaiden kohtaamisten vähentäminen terveyskeskuksissa ja sairaaloissa, vaatii onnistuakseen potilasvirran ohjaamista. Valtaosa terveydenhuollon kiinteistöistä on suunniteltu niin, että potilaat istuvat auloissa tai käytävillä lähellä toisiaan. Näistä odotustiloista heidät kutsutaan vastaanotto- tai näytteenottohuoneisiin yksitellen hoidettaviksi. Tuotantotalouden näkökulmasta tämä on tehokasta, mutta tässä toimintamallissa potilaiden keskinäisen altistumisen minimointia ei ole otettu huomioon. Ongelma pystytään kuitenkin ratkaisemaan teknologian avulla. Etäsisäänkutsu, jonka potilas saa puhelimeensa, tekee odottamisen tietystä paikasta riippumattomaksi. Potilaat voivat siis odottaa vuoroaan esimerkiksi terveyskeskuksen ulkopuolella tai laajemmalla alueella kuin vain vastaanottohuoneiden läheisyydessä. Tämä pienentää potilaskeskittymiä ja näin ollen vähentää myös mahdollisille taudinaiheuttajille altistumisia.
Nykyaikaiset potilasvirran hallinnan työvälineet tekevät edellä esitetyn kaltaisen etäodottamisen mahdolliseksi. Tällainen organisoituminen ei vaadi suuria muutoksia terveydenhuollon toimintatapoihin, mutta pienentää potilaiden terveysriskiä ja vähentää samalla terveyspalveluiden ruuhkautumista. Lisäksi sairaaloiden ja terveyskeskusten tilasuunnittelussa on helpompi päästä pois perinteisistä odotusauloista ja siirtyä luovempiin ja kustannustehokkaampiin ratkaisuihin. Miten etäodottaminen, etäsisäänkutsut ja muut yllä mainitut keinot toteutetaan käytännössä? Lue siitä lisää täältä.
